Jarviksen Jupinoita

Varmasti monet ovat saaneet kuulla koronasta jo aivan tarpeekseen, niin minäkin, mutta tällä hetkellä kyseinen aihe pistää ajatukset liikkeelle. En aio kertoa mitään lääketieteellisiä neuvoja tai ottaa sen suuremmin kantaa siihen miten ihmisten tulisi menetellä. Seuraavassa tekstissä on ainoastaan niitä ajatuksia mitä päässäni on liikkunut uutisoinnin ja epidemian leviämisen myötä. Aluksi aiheesta kuullessani ajattelin, että eihän tuollainen virus nyt Suomeen tietenkään päädy, Kiina on kaukana. Lievästi huolestutti vasta kun kuulin, että Italiassa mokoma tauti leviää kulovalkean tavoin. Ja eipä aikaakaan kun Suomeen tulivat ensimmäiset tartuntatapaukset, vieläpä kaupunkiin jossa asun. Sitten kaupoista katosi vessapaperi. Noh onneksi ehdin ostaa sen itselleni normaalin määrän tätä vessan välttämättömyyttä ennen sitä, ja tunnustan myös hamstranneeni hapankorppuja ja riisiä kaappiin karanteenin varalle. Mutta ainakin vielä olen käynyt normaalisti kaupassa ja ulkoilemassa koulujen...

Siitä on melkein kuukausi kun viimeksi piirsin. Tai no ei ihan, koska ”piti” tehdä banneri Väinölle ja Vilmalle ja taisinpa doodlailla jotakin alkuvikosta.. Mutta mitään kunnollista en ole tehnyt joulukuun jälkeen ja syy siihen on yksinkertaisesti se, että en tällä hetkellä pidä omista töistäni. Se alkoi joulukuussa, oikeastaan pian sen jälkeen kun olin saanut joulukalenteriin kuvat valmiiksi. Mikään mitä saan aikaan ei näytä omiin silmiin hyvältä. Jokin tyylissä tai sen puutteessa mättää ja pahasti. Siksi ei oikeastaan edes huvita tehdä mitään. Jatkuvasti sanotaan, ja minä itsekin hoen muille, ettei pidä verrata toisten töihin vaan seurata sitä omaa kehitystä. Silti sitä ei voi olla tekemättä, varsinkin kun ympärillä on todella monia taitavia tekijöitä. Silloin kun siihen sortuu, niin tuntuu että mitä järkeä tässä koko hommassa edes on. Kiinnostaako ketään edes nähdä minun tekemiäni kuvia, kun on olemassa muiden paljon paremmin tekemiä? Tämä on se loputon suo jonne helpo...

Tänä vuonna lapsuuden haaveeni tulla pokémon mestariksi toteutui, kun voitin Elite Fourin Pokémon Soul Silver pelissä. Sinusta tämä saattaa kuulostaa hupsulta, mutta monelle minun ikäisilleni, eli 90-luvun alkupuolella syntyneille, pokémon on iso osa lapsuutta. Kuka nyt ei olisi keräillyt pokémon kortteja ja pelannut punaista tai sinistä pokémon peliä Gameboyllaan? Noh, minä. Keräilin kyllä kortteja, mutta Gameboytä en saanut, vaikka tein oikein hienon kollaasijulisteen ja manguin aiheesta viikkotolkulla. Pääsin kyllä kokeilemaan muiden konsoleilla pelaamista. Parhaiten ehkä muistan kaverini veljen pokémon pelin, jonka mitään ymmärtämättömänä toopena tuhosin. Pleikkaria pelanneena ja kaikesta kaiken tietävänä lapsena, päähäni ei yksinkertaisesti mahtunut ajatus siitä, että pokémonissa ei ollut mahdollista tehdä useampaa tallennusta samalle Gameboylle. Anteeksi Marko, olen pahoillani ala-aste Jannan puolesta.. Kuten lapsilla on tapana, minäkin kasvoin ja pokémon väistyi syrjään...